Täällä taivas roikkuu

Puen tytölleni kypärämyssyä. Hän on varmaankin maailman helpoin puettava 1,5-vuotias. Ulkoiluun sonnustautuessa äitiä jopa laulattaa. ”Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan…” Mininero tunnistaa heti: ”Jukka Poooooika!” Sepä se! Kuinka moni on pysähtynyt, edes hetkeksi, kuullessaan ensi kerran biisin Älä tyri nyt? Onko sinulle tullut kummallinen olo, että lauletaan juuri minun juurieni kasvupaikasta?  Nostan käteni ylös.

”Oot nuori ja rauhaton sydän,
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi,
pääset maailmaan kyllä”

Lapsena vapaudentunteen toi kevät ja polkupyörä. Ajoin pitkin kuoppaista, huonokuntoista tienpätkää kodin ja kerrostaloalueen risteyksen välillä. Polkupyörän kuvittelin hevoseksi. Olin varmaankin lapsirealisti; minulla oli valkoinen pyöräheppa, en kuvitellut prinssin tulevan hakemaan minua omansa tarakalle. Osasyynä saattoi olla se, että niitä kasvamassa olevia prinssejä oli omalla luokalla kaksi. Tyttöjä neljä, joten tyhmempikin osasi laskea että kannatti omistaa oma hevonen (pyörä). Maailma aukeni, tai ainakin hieman laajeni, kun pääsin kirkonkylälle yläasteelle. Joka arkipäivä ilmainen kyyti maailmaan ja takaisin! Se ei luonnollisesti poistanut sitä faktaa, että jokaiseen harrastukseen tai kavereiden näkemiseen piti ruinata erikseen kyyti isältä. Ja takaisinkin vielä.

Minulle on jäänyt mieleen illat, kun olen katsellut huoneeni ikkunasta ulos. Siellä ei tapahtunut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ulkona siis.

”Mahikset on vähissä täällä,
Oon puun ja kuoren välissä täällä
Valo paistaa tunnelin päässä,
nyt sinnittelet, pysy kii elämässä”

Vanhempani eivät taida tietää vieläkään ihan koko totuutta lukion jälkeisestä opintoihin hakeutumisesta. Isosiskoni oli ollut esimerkillinen: piti välivuoden, asui kotona, haki sitten Pieksämäelle opiskelemaan ja tuli joka viikonloppu kotiin. Minä olin Nuori Kapinallinen, joka haki suoraan opiskelemaan (todettakoon että isosiskoni sai aikanaan välivuodeksi töitä opettajan sijaisena ja äitini työpaikasta, vuonna 1997 ylioppilaille ei varsinaisesti tyrkytetty töitä ainakaan minun kotipaikkakunnallani). Ja kaiken lisäksi, huh sentään, en hakenut lähimpään kaupunkiin ensisijaisesti vaan….. Jyväskylään! Mahtava kaupunki, kuin New York! Kotipaikkakunnalla vietetyt vuodet jäivät siis yhdeksääntoista.

”Leikkipuistoon! Pootaat, laskee mäkee viuuuuh! Keinuu, kiikaa kiikaa”. Tyttäreni asuu Suomen ytimessä, kehä kolmosen sisäpuolella. Jammaa tyytyväisenä Jukka Poikaa, ja leikkii taloyhtiön leikkipaikalla. Keinu, hiekkalaatikko ja liukumäki – mitä muuta elämässä voi tarvita? Onko sillä väliä, missä asuu?

Maaliskuussa olimme mummon ja vaarin luona kotipaikkakunnallani. Teimme retken kohti leikkipuistoa, jossa olin ollut murrosikäisenä vapaaehtoisesti töissä, lapsena leikkimässä, teininä hengaamassa. Keinut oli viety pois, hiekkalaatikko kadonnut, nipin napin ehjä liukumäki jätetty. En vienyt tytärtäni katsomaan hävityksen ja unohduksen kauhistusta, säästin pienen sielua ja mielikuvaa maaseudun idyllistä ;)

”Käy koulut ja hanki pätevyys,
et voi panna sitä päihteiden syyks,
ettet pystynyt pitämään rotia.
Vaikket nyt kestä sun kotia,
mee eteenpäi ku sotilas”

Hammas hampaasta

Vuodatin tänään kämmenhikeä heti aamusta.

Mitä sinä ajattelet kun odotat vuoroasi hammaslääkärille? Oletko niitä, jotka rennosti lukevat trendivinkkejä lehdestä? Hoidatko nopeasti vielä pari työpuhelua ennen kuin kutsu käy? Etsitkö katseellasi vessaa ja pohdit vieläkö ehtisi? Minulla oli onneksi esitietolomake, johon syventyä. Lopussa oli kohta ”Muuta”. Kirjoitin siihen vapisevin käsin ”Pelkään ja häpeän”. Ja joku nolo hymiöntapainen perään.

Jostain syystä mieleeni tuli lapsuuden karkkipäivät. Ehkä siksi, että hammaslääkärissä istumiseni taustalla oli muiden syiden joukossa sokeririippuvuus. Ehkä siksi, että oli nälkä. Tai ehkä vain teki mieli suklaata. Jo lapsuuden varhaisimmissa karkkipäivämuistoissani Lauantai-pussin yksi ainoa suklaamakeinen nousee ylitse muiden. Se oli h-e-r-k-u-l-l-i-n-e-n. Jotain aivan muuta, kuin puolikumiset venyvät löllökarkit, hyh. Vähitellen itsemääräämisoikeuteni lisääntymisen myötä suklaa korvasi ruokaympyrässäni muut karkkiherkut. Yläasteiässä homma karkasi käsistä – vanhempani pökertyisivät, jos tietäisivät kuinka paljon punaisia Royal-levyjä (mahtava tuote, hurraa R-kioskit!) kannoin salaa repussani kirkonkylän koulureissuilta. Ja miten hyvää suklaa oli, kun sitä huoneessaan mussutti. Muistan, miten haaveilin jonain päivänä asuvani yksin, rauhassa, omassa kodissa, jossa saisin syödä suklaata ilman että kukaan vahtisi tai muistuttaisi terveellisen ruuan tärkeydestä. Dream come true, indeed.

Moni ei ymmärrä, että suklaan ystävän suhde herkkuunsa on hyvin moniulotteinen. Minä rakastuin (jälleen jo lapsena) Budapest-konvehtien pehmeän voiseen makuun niin paljon, että keräsin talteen kaikki käärepaperit. Ne olivat niin _kauniita_. Sisäinen sisustussuunnittelijani koki kultahetkensä, kun keksin ”liimata” hopeisia sisäpapereita kynnen avulla silittäen kiinni olohuoneemme muodikkaaseen muovimattoon. Ai että siitä lattiasta tuli kaunis – ainakin muutaman neliösentin kohdalta! Äitini ei ymmärtänyt (hän onkin enemmän lakritsin perään), vaan väitti että hopeinen päällyste on vaikea poistaa. Miksi se piti poistaa? Jäin tämän visioni kanssa yksin. Omaan kotiini en muuten ole vielä koskaan laittanut hopeoitua lattiaa. Jännä juttu.

Minut kutsuttiin lopulta sisään yllättävän miedolta tuoksuvaan yksityisen hammaslääkäriaseman huoneeseen. Olin pyytänyt aikaa varatessani lääkärin, joka osaa käsitellä pelkopotilaita. Tuo tumma nainen kätteli, vilkaisi esitietolomakettani, otti kynän käteensä ja veti paperiin viivan. ”Tämä HÄPEÄN sutataan heti pois. Sinä olet nyt ottanut sen tärkeimmän askeleen ja tullut tänne, häpeä ja syyllistäminen on meidän kulttuuriin kuuluvaa typeryyttä ja sitä ei täällä huoneessa harrasteta.” Olisin itkenyt ilosta - jos olisin kehdannut.

Henna Gaijin :)

Välillä tulee sellaisia takaumia, joita ei tunnistaisi omaksi elämäkseen, ellei olisi niitä ihan oikeasti itse elänyt. Niin kävi minulle tänään, keskellä aurinkoista Espoota.

Seison kostean kuuman elokuisen illan keskellä. Tuoksut ovat outoja, samoin äänet. Tajuntaan iskee vähitellen, etten ymmärrä sanaakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Muutama tunti aikaisemmin istuin hikisenä, väsyneenä, nälkäisenä pienessä homeentuoksuisessa huoneessa Naritan lentokentällä. Yritin parhaani mukaan täyttää lomakkeita ja ymmärtää ”englantia”, jota minulle puhuttiin. Jostain syystä kaikki ei ollutkaan Japanissa niin selvää minun viisumini suhteen, kuin Suomessa suurlähetystössä käydessäni. Toki näiden paikkojen välillä oli yli yhdeksän tunnin lento kulttuurimuurin lisäksi. Lopulta pääsin pois lomakkeiden kera,  valmiina aloittamaan vuodet elämästäni Japanissa ilman täysiä sielun ja ruumiin voimia. Muistan miten kauhistuin huumekoiraa, joka haisteli litimärkiä sukkiani kauan. Kovin kauan.

Mutta takaisin sinne tuoksujen keskelle, Sendain kaupunkiin. Vuosi on 2005 ja katu on reunustettu upeilla lehtipuilla. En tiedä vieläkään puiden nimeä, mutta vastaavia en ole muualla tavannut. Keskitin kaiken energiani siihen, että muistaisin reitin takaisin Japanin kotiin. Aulamiestä en unohda koskaan, vaikka hänen nimeään en enää muistakaan. Kukaan ei ole kumartanut minut nähdessään niin usein ja niin syvään. Ihana vanha mies, ymmärsimme toisiamme ilman yhteistä kieltä. 

Löysin siis kotiin tuona ensimmäisenä iltana uudessa kotikaupungissa. Koskaan muulloin en ole tarkistanut ennen nukkumaan menoa jokaista kaappia, sängyn alustaa ja verhon taustaa. Tuskin nukuin paljoakaan ensimmäisenä yönä, tai ensimmäisinä. Vuosina 2005-2007 rakensin kuitenkin kotia Japaniin, hartiavoimin. Pelkkä hattu naulakossa ei minulle riitä, eikä sydän aina ehdi mukaan muutoksiin.

Japanin tuoksu minun mielikuvissani on jotain muuta kuin ne ihanat japanilaiset suitsukkeet, joita olen etsinyt varta vasten San Franciscosta asti. Kesäinen Japani tuoksuu ennen kaikkea ruualle, merelle ja kukille. Japanin vuodet elämästäni ovat kietoutuneet ikuisesti sumuisen kosteaan harsoon. Ja ne takaumat tulevat kovin yllättäen. Tai järkyttävällä tavalla, kuten kuvat ja uutiset Sendain tsunamista.

Kaikki tämä tuli mieleeni, kun työnsin tänään 1,5-vuotiasta tyttöäni rattaissa kohti bussipysäkkiä. Aurinko paistoi ja minulla oli hassun juureton tunne. Olimme menossa kotiin, mutta samaan aikaan koko ympäristö tuntui ihan vieraalta. Se oli vain semmoinen pieni hetki, kunnes todellisuus ojensi kätensä bussin numero 18 muodossa. Elämä oli taas tässä ja nyt, matkassa neuvolasta leikkipuiston kautta välipalalle ja päiväunille. Tyttöni kasvoi hienosti ja kaikki oli hyvin. Vanhemmista eivät kysyneet mitään.