Henna Gaijin :)

Välillä tulee sellaisia takaumia, joita ei tunnistaisi omaksi elämäkseen, ellei olisi niitä ihan oikeasti itse elänyt. Niin kävi minulle tänään, keskellä aurinkoista Espoota.

Seison kostean kuuman elokuisen illan keskellä. Tuoksut ovat outoja, samoin äänet. Tajuntaan iskee vähitellen, etten ymmärrä sanaakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Muutama tunti aikaisemmin istuin hikisenä, väsyneenä, nälkäisenä pienessä homeentuoksuisessa huoneessa Naritan lentokentällä. Yritin parhaani mukaan täyttää lomakkeita ja ymmärtää ”englantia”, jota minulle puhuttiin. Jostain syystä kaikki ei ollutkaan Japanissa niin selvää minun viisumini suhteen, kuin Suomessa suurlähetystössä käydessäni. Toki näiden paikkojen välillä oli yli yhdeksän tunnin lento kulttuurimuurin lisäksi. Lopulta pääsin pois lomakkeiden kera,  valmiina aloittamaan vuodet elämästäni Japanissa ilman täysiä sielun ja ruumiin voimia. Muistan miten kauhistuin huumekoiraa, joka haisteli litimärkiä sukkiani kauan. Kovin kauan.

Mutta takaisin sinne tuoksujen keskelle, Sendain kaupunkiin. Vuosi on 2005 ja katu on reunustettu upeilla lehtipuilla. En tiedä vieläkään puiden nimeä, mutta vastaavia en ole muualla tavannut. Keskitin kaiken energiani siihen, että muistaisin reitin takaisin Japanin kotiin. Aulamiestä en unohda koskaan, vaikka hänen nimeään en enää muistakaan. Kukaan ei ole kumartanut minut nähdessään niin usein ja niin syvään. Ihana vanha mies, ymmärsimme toisiamme ilman yhteistä kieltä. 

Löysin siis kotiin tuona ensimmäisenä iltana uudessa kotikaupungissa. Koskaan muulloin en ole tarkistanut ennen nukkumaan menoa jokaista kaappia, sängyn alustaa ja verhon taustaa. Tuskin nukuin paljoakaan ensimmäisenä yönä, tai ensimmäisinä. Vuosina 2005-2007 rakensin kuitenkin kotia Japaniin, hartiavoimin. Pelkkä hattu naulakossa ei minulle riitä, eikä sydän aina ehdi mukaan muutoksiin.

Japanin tuoksu minun mielikuvissani on jotain muuta kuin ne ihanat japanilaiset suitsukkeet, joita olen etsinyt varta vasten San Franciscosta asti. Kesäinen Japani tuoksuu ennen kaikkea ruualle, merelle ja kukille. Japanin vuodet elämästäni ovat kietoutuneet ikuisesti sumuisen kosteaan harsoon. Ja ne takaumat tulevat kovin yllättäen. Tai järkyttävällä tavalla, kuten kuvat ja uutiset Sendain tsunamista.

Kaikki tämä tuli mieleeni, kun työnsin tänään 1,5-vuotiasta tyttöäni rattaissa kohti bussipysäkkiä. Aurinko paistoi ja minulla oli hassun juureton tunne. Olimme menossa kotiin, mutta samaan aikaan koko ympäristö tuntui ihan vieraalta. Se oli vain semmoinen pieni hetki, kunnes todellisuus ojensi kätensä bussin numero 18 muodossa. Elämä oli taas tässä ja nyt, matkassa neuvolasta leikkipuiston kautta välipalalle ja päiväunille. Tyttöni kasvoi hienosti ja kaikki oli hyvin. Vanhemmista eivät kysyneet mitään.