Täällä taivas roikkuu

Puen tytölleni kypärämyssyä. Hän on varmaankin maailman helpoin puettava 1,5-vuotias. Ulkoiluun sonnustautuessa äitiä jopa laulattaa. ”Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan…” Mininero tunnistaa heti: ”Jukka Poooooika!” Sepä se! Kuinka moni on pysähtynyt, edes hetkeksi, kuullessaan ensi kerran biisin Älä tyri nyt? Onko sinulle tullut kummallinen olo, että lauletaan juuri minun juurieni kasvupaikasta?  Nostan käteni ylös.

”Oot nuori ja rauhaton sydän,
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi,
pääset maailmaan kyllä”

Lapsena vapaudentunteen toi kevät ja polkupyörä. Ajoin pitkin kuoppaista, huonokuntoista tienpätkää kodin ja kerrostaloalueen risteyksen välillä. Polkupyörän kuvittelin hevoseksi. Olin varmaankin lapsirealisti; minulla oli valkoinen pyöräheppa, en kuvitellut prinssin tulevan hakemaan minua omansa tarakalle. Osasyynä saattoi olla se, että niitä kasvamassa olevia prinssejä oli omalla luokalla kaksi. Tyttöjä neljä, joten tyhmempikin osasi laskea että kannatti omistaa oma hevonen (pyörä). Maailma aukeni, tai ainakin hieman laajeni, kun pääsin kirkonkylälle yläasteelle. Joka arkipäivä ilmainen kyyti maailmaan ja takaisin! Se ei luonnollisesti poistanut sitä faktaa, että jokaiseen harrastukseen tai kavereiden näkemiseen piti ruinata erikseen kyyti isältä. Ja takaisinkin vielä.

Minulle on jäänyt mieleen illat, kun olen katsellut huoneeni ikkunasta ulos. Siellä ei tapahtunut kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ulkona siis.

”Mahikset on vähissä täällä,
Oon puun ja kuoren välissä täällä
Valo paistaa tunnelin päässä,
nyt sinnittelet, pysy kii elämässä”

Vanhempani eivät taida tietää vieläkään ihan koko totuutta lukion jälkeisestä opintoihin hakeutumisesta. Isosiskoni oli ollut esimerkillinen: piti välivuoden, asui kotona, haki sitten Pieksämäelle opiskelemaan ja tuli joka viikonloppu kotiin. Minä olin Nuori Kapinallinen, joka haki suoraan opiskelemaan (todettakoon että isosiskoni sai aikanaan välivuodeksi töitä opettajan sijaisena ja äitini työpaikasta, vuonna 1997 ylioppilaille ei varsinaisesti tyrkytetty töitä ainakaan minun kotipaikkakunnallani). Ja kaiken lisäksi, huh sentään, en hakenut lähimpään kaupunkiin ensisijaisesti vaan….. Jyväskylään! Mahtava kaupunki, kuin New York! Kotipaikkakunnalla vietetyt vuodet jäivät siis yhdeksääntoista.

”Leikkipuistoon! Pootaat, laskee mäkee viuuuuh! Keinuu, kiikaa kiikaa”. Tyttäreni asuu Suomen ytimessä, kehä kolmosen sisäpuolella. Jammaa tyytyväisenä Jukka Poikaa, ja leikkii taloyhtiön leikkipaikalla. Keinu, hiekkalaatikko ja liukumäki – mitä muuta elämässä voi tarvita? Onko sillä väliä, missä asuu?

Maaliskuussa olimme mummon ja vaarin luona kotipaikkakunnallani. Teimme retken kohti leikkipuistoa, jossa olin ollut murrosikäisenä vapaaehtoisesti töissä, lapsena leikkimässä, teininä hengaamassa. Keinut oli viety pois, hiekkalaatikko kadonnut, nipin napin ehjä liukumäki jätetty. En vienyt tytärtäni katsomaan hävityksen ja unohduksen kauhistusta, säästin pienen sielua ja mielikuvaa maaseudun idyllistä ;)

”Käy koulut ja hanki pätevyys,
et voi panna sitä päihteiden syyks,
ettet pystynyt pitämään rotia.
Vaikket nyt kestä sun kotia,
mee eteenpäi ku sotilas”